Vaivoin kokoon raavitut rahat olivat riittäneet juna- ja laivalippuun, juuri ja juuri. Kiertoteitä kotikylälle kantautuneen huhun mukaan entinen koulukaveri oli luvannut yösijan luonaan siihen saakka, kun työpaikka autotehtaalla ja asunto asuntolaparakissa saataisiin järjestykseen.

Ja siinähän se oli mennyt. Liukuhihnan äärellä ei ollut kielivaikeuksia, kun esimiehiä lukuun ottamatta kaikki työkaverit olivat suomalaisia. Kun ICAsta, pienestä lähikaupasta, sai vielä suomalaista makkaraakin, oli poikamiehen vapaa elämä parakissa asettunut jokseenkin raiteilleen. Uuteen alkuun.

***

Papin aamen lupasi paljon. Tyttö, jonka hän ensi kerran oli nähnyt tehtaan maalaamossa, seisoi siinä hänen vierellään ujona vaaleassa leningissään ja puristi nyrkkiinsä marketista löytynyttä kukkakimppua. Sen kummempia kutsuja ei oltu lähetelty. Postikortilla hän oli ilmoittanut kotiin, että ”Anja on Kemistä ja se on ihan kiva.”

Sen Anja oli vaatinut, että hulvattomaksi riistäytyneen kaljoittelun piti loppua, kun lapsikin oli tulossa. Siinä kirkon sakastissa lainapuvussa seistessä se oli helppo luvata. Myös itselle. Kaikki muuttuisi. Tämähän olisi uusi alku.

 ***

Anjan ja pojan luo ei ollut menemistä nyt, kun ero virallisestikin astunut voimaan. Kotosuomeen matkustanut isosisko oli onneksi antanut avaimet asuntoonsa. Se vähä, mitä hän entisestä kodista omisti, oli banaanilaatikkoon pakattuna ja varastoituna erään puolitutun häkkivarastoon.

Juuri päättyneistä pitkistä pyhistä oli muistona koko kehoa puistattava, armoton kankkunen. Vapisevin käsin hän poimi pöydältä aikakauslehden. Siskon uskovaisjuttuja. Siinä lehteä selatessa, ihmisten kokemaa tavaillessa mieleen nousivat kuvat omasta, jonnekin raisun ja kapinallisen nuoruuden taakse unohtuneesta lapsuudesta. Muisto isovanhempien opettamasta iltarukouksesta.

Viimeksi, kun hän oli papin edessä polvistunut Anjan viereen, hän muisti luottaneensa itseensä, omiin päätöksiinsä. Nyt, sohvapöydän viereen polvistuneena mies tiesi särkeneensä kaikki omat lupauksensa, ja siksi mieli hapuili Toisen antaman, kestävämmän lupauksen puoleen: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.”

Varovaisin toivein ja hiljaisin rukouksin mies luotti. Ja sisin uskoi.  

 ******
Hän asuu edelleen Länsi-Ruotsissa. Kun hän soitti viime viikolla, tuli mieleeni jakaa hänen tarinansa sinun kanssasi. Ehkä siinä on jotakin ”Elämän evästä” sinulle, jolla ei ollut enää uskallusta tehdä uuteen vuoteen liittyviä lupauksia. Jeesuksen antamat lupaukset ovat edelleen voimassa. Sinullekin.

Heimo Enbuska