Ystäväni oli, paljolti omin käsin, pakertanut talon Lapin kaupungin asumalähiöön. Nyt oli maksettu talo ja oma tontti, ja vähitellen ympärille oli noussut yhä uusia pientaloja.

Talot olivat siis valmistuneet, ja rakentajatkin jo vuosien saatossa harmaantuneet, mutta aita vain ei tahtonut ottaa syntyäkseen.

Erään kerran ystäväni päätti ottaa unohduksiin päässeen asian uudelleen puheeksi naapurinsa kanssa. Nyt jo ystäviksi kasvaneet miehet tapasivat ja sopivat hankkeen toteuttamisesta.
- Tarvis saada lautoja, selitti ystäväni paikallisessa rakennusliikkeessä tutulle myyjälle. Yhdessä naapurin kanssa maksetaan, kun se tulee siihen meidän rajalle.
- Ai! Siihen käy sitten tämmöinen tavallinen sahatavara. Te olette siis viimein päättäneet tehdä sen aidan, naurahti myyjä.
- Me kyllä arveltiin, että rakennetaan kerralla kyllästetystä puusta. Me kun ei tehdäkään aitaa, selitti ystäväni.
Epävarmasta tuttavuudesta alkanut kanssakäyminen oli naapurusten kesken kasvanut vuosien saatossa lujaksi ystävyydeksi ja luottamukseksi. Rakentamisajan kohtaamispaikalle oli tallautunut polku ja nyt, vuosien kuluttua kumpikin oli väsynyt hyppäämään ojan yli.
- Me aateltiin, että mitä me aidalla. Silta me tarvitaan.

Niinpä niin. On niitä, jotka kaivavat ojia ja niitä, jotka rakentavat aitoja. Hienoa on, kun löytyy myös niitä, joilla on halu ja taito rakentaa siltoja.

Heimo Enbuska

(PS. Sydämellinen kiitos naapuriseurakunnalle mahdollisuudesta järjestää Perhekuoron konsertti kirkossanne 12.3.2010. )