Vuosia sitten olimme erään kaupungin puistossa laulamassa seurakuntamme nuorten kanssa. Oli syksyinen, kolea yö, ja me olimme tarjoamassa viikonloppuaan viettäville, meitä kuuntelemaan tulleille nuorille teetä ja voileipiä sekä mahdollisuuden lämmitellä kahvioksi muutetussa linja-autossa. 

Nuorison joukossa oli eräs nuori mies, joka toivoi useamman kerran meiltä erästä tiettyä laulua. Tuo laulu kertoi äidistä, joka rukoili väärille teille eksyneen poikansa puolesta. En koskaan tullut tuntemaan lähemmin tuota miesta, mutta siitä tulin vakuuttuneeksi, että hänelläkin oli joku, joka rukoili hänen puolestaan.

Kuinka monet meistä kantavatkaan sielussaan muistoa rukoilevasta äidistä.  Usein nuo kovin vaatimattomissa oloissa lapsiaan kasvattaneet uurastajat ovat avuttomina ristineet kätensä ja pyytäneet apua ja varjelusta Jumalalta lastensa elämään.  Ja kuinka usein he saivatkaan osakseen vain moitetta ja ylenkatsetta meiltä, jotka voimamme tunnossa vannoimme, ettemme koskaan tarvitsisi äitimme Jumalaa.

Rukoilijat ovat siirtyneet lepoon, mutta rukoukset elävät. Ne tulevat vastaan lapsuuden lauluissa ja niissä yllättävissä tilanteissa, joissa elämä meitä itse kutakin koettelee. Siellä nousevat mieleen äidin rukoukset.

Tuo laulu, jota aikoinaan lauloimme tuolla kaupungin koleassa puistossa, kertoo, kuinka äidin rukoukset lopulta saavuttivat karkulaisen.

Vierinyt on monta vuotta
nyt on koti kylmänä.

Yksinäinen hautakumpu

kertoo äidin muistoa.

Nuorukainen itkee, seisoo

kylmän haudan reunalla.

Sydämessä tuntuu niin kuin

äiti huutais´ poikaansa…

… Herra kuuli rukoukset

vanhan äidin huulilta.

Hautakummun päällä nähdään

nuorukainen polvillaan.

Sunnuntaina 13.12. kello 13.00 pidettävässä tilaisuudessa kuulemme pari tarinaa siitä, mitä äidin ja isoäidin rukoukset ovat saaneet aikaan.  Olet tervetullut mukaan tuohon tilaisuuteen, kuten myös muihin seurakuntamme tilaisuuksiin.

Heimo Enbuska