Kouluajoilta muistan kevätjuhlan näytelmän, jossa seurasimme hölmöläisten rakennuspuuhia. Ikkunathan siinä unohdettiin ja niinpä alettiin kantaa sisälle valoa säkeillä, ja tuota vauhdikasta puuhastelua tahditti yleisön hillitön nauru.

Se puolestaan ei naurata juuri ollenkaan, jos me seurakunnassa teemme samalla tavalla. Jos me rakennamme toiminnastamme niin tiivistä ja turvallista, että unohdamme ikkunat ja ovetkin. Maailma ei tosin pääse sisälle tahraamaan seurakuntaa, mutta eipä loista meidänkään valomme ulos pimeään maailmaan.

Jeesuksen opetus kristittynä elämisestä otti esimerkin ylhäällä vuorella olevasta kaupungista. Se ei voi olla kätkössä. Toinen esimerkki kertoi puolestaan lampusta, joka kannetaan pimeään huoneeseen ja asetetaan lampunjalkaan niin, että se valaisee ympäristönsä.

Tämä kaikki puhuu vuorovaikutukseen antautumisesta, kanssakäymisestä sen maailman kanssa, jossa meidän tulee vaikuttaa ja jossa meidän tulee olla aidosti läsnä. Näin evankeliumi tulee kerrotuksi sekä elämällä että sanoin.
Jos seurakunta linnoittautuu ja torjuu väärällä tavalla ympäristöstä tulevat viestit, muuttuu evankeliointimmekin helposti keinotekoiseksi touhuiluksi. Alamme kantaa säkillä ulos valoa erilaisin tempauksin ja kampanjoin, jonka jälkeen katoamme jälleen muuriemme suojaan.

Seurakunta on kutsuttu elämään evankeliuminsa ja arvonsa todeksi siinä yhteisössä, jossa se elää. Aito kristitty on edelleen maan suola, joka tulee saada purkista ulos ja annostella oikein.

Eräs kollegani joutui lääkärin vastaanotolle. Odotellessa hänen täytyi täyttää kaavake, jossa kyseltiin hänen henkilötietojaan. Kollegani täyttämää paperia lukiessaan lääkäri totesi: ”Ai, että pastori? te olette siis niitä miehiä, jotka ovat kuusi päivää viikossa näkymättömissä ja seitsemäntenä käsittämättömissä!”
Toivon mukaan te tavalliset kristityt onnistutte arjen elämässä meitä ammattiuskovia paremmin.

- Heimo Enbuska

8.5.2009