Vuosikymmenet sitten oli etelän juna pudottanut yhdeksän vuotiaan pojan ja tämän yksinhuoltajaäidin pohjoissavolaisen kylän asemalle
Poika, nyt jo vanhuuteen harmaantunut mies, kertoili lapsuudestaan. Ympärillämme pyöri keskussairaalan osaston kiireinen arki, josta välittämättä vanhuksen kertomus eteni omaa verkkaista tahtiaan.

- Äiti oli pyykkäri ja minä kuljin hänen mukanaan talollisten pyykkirannoilla missä milloinkin. Sitten tuli keuhkotauti ja vei äidin.

Vaatimattomien hautajaisten jälkeen hämmentynyt poika oli huomannut joutuneensa eräänlaiseen huutokauppaan, jossa isännät olivat arvioineet orpopoikaa ja tehneet tarjouksia huutolaisen ylöspidosta. Kokouksen päätöksellä poika oli päätynyt erään suuremman talon työvoiman jatkeeksi. Joku oli löytänyt hänelle vanhan ulsterin ja toinen lerpahtaneen vilttihatun, mutta kukaan ei ollut muistanut antaa huutolaiselle kenkiä.

Oppivelvollisuus, se koski huutolaistakin, ja niin poika oli kompuroinut pitkässä ulsterissaan opintielle. Koulun pihalla oli ollut odottamassa joka-aamuinen piirileikki, kun talollisten lapset nappasivat huutolaisen hatunreuhkan leikkivälineekseen. Hatun lentäessä kädestä toiseen orpo kompasteli pitkässä ulsterissaan sen perässä toisten nauraessa.

Viiden kilometrin koulumatkasta oli syksyn viiletessä ja maan vetäytyessä kuuraan tullut todellinen koettelemus paljasjalkaiselle kulkijalle.

- Eräänä aamuna istuin mättäällä ja käärin palelevat jalkani ulsterin liepeeseen. Siinä suon reunassa minä rukoilin, ettei Jumala, jos hän on olemassa, unohtaisi minua.

Sairaalaosaston arkinen häly hävisi taka-alalle ja tarinaansa kertaavan vanhuksen silmäkulman kasteli kyynel.

- Siinä hetkessä, siinä mättäällä istuessa minä koin sen, mitä Raamatussa sanotaan: Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta.

Hän, joka vastasi huutolaispojan ikävään yli seitsemänkymmentä vuotta sitten, oli läsnä vuosikymmenten jälkeenkin. Kostuneeseen silmänurkkaan ilmestyivät hymynjuonteet, kun vanhus kuiskasi kiitoksensa.

- Tiedätkös, Jumala on ollut minulle hyvä.

Huutolaispojan jumaluusoppi ei ollut onttoja sanoja, eikä kylmyyttään kalisevia dogmeja, vaan siinä oli aito Kristuksen tuntemisen tuntu.

Huutolaispoika (säv.san. H.Enbuska)

Kirkon kivisen varjossa kuin häpeissään

seisoo rääsyissään huutolaispoika.

Hän kuuli kellojen soiton, mutta uskalla ei

sisään astua muiden lailla.

Soivat sisällä urut ja juhlallisen

veisaa kiitoksen kirkkokansa.

Vaikkei veisata uskalla hartauden

kokee orpokin sielussansa.

Sanan saarnaa niin hartaana kuunnellen

päänsä painaen istuu kansa.

Lasimaalausta ikkunan katsellen

viettää hartautta huutolaispoika.

Ilmeet muutu ei sisällä yhdelläkään,

sanan saarna ei liikuta heitä.

Kirkon varjossa piilossa katseilta

pyyhkii poikanen kyyneleitä.

Kun on kuvassa Kristus ja ristiltä

katsoo säälien hän huutolaista.

siinä katseessa saarna on rakkaudesta

taivas koskettaa orpolasta.

Kellot soivat ja taas kulkee koteihinsa

vakain askelin kirkkokansa.

Ilmeet kerro ei mitään, vain arvata saa.

mitä vievät nuo mukanansa.

Muiden mentyä astuu pois varjosta

kirkkotielle myös orpopoika.

Kyynel poskella kantaa hän sielussaan

kuvan kirkkaan Kristuksesta.