Valkoisesta invataksista purkautunut kehitysvammaisten lasten
päiväkodin ryhmä kihisi uteliaisuudesta kirkkomme eteisaulassa. Kuten
sadat muut ennen heitä, hekin olivat tulleet viikon kestävään
lähetysnäyttelyymme, johon olimme keränneet näyttelyesineistöä yli 20
eri maasta.

Eteisaulan ja kirkkosalin välinen ovi heilahti ja eräs avuttomana
seisova hoitaja huomasi pitelevänsä käsissään tyhjää toppapukua.
Toppapuvun sisältö, viisivuotias ontuva poika, oli luiskahtanut
hoitajansa käsistä ja viiletti ontuvin pikku jaloin käytävämattoa
pitkin kohti salin etuosaa.
Hämmästyin kun huomasin, ettei pikkuisen kiinnostus tuntunut lainkaan
kohdistuvan vaivalla koottuun eksoottiseen näyttelyesineistöömme, vaan
ontuvan kulku kiirehti kohden alttaria. Saavutin karkulaisen
alttarikaiteen ääreltä, jonne hän oli polvistunut. Kädet tiukasti
ristissä hän kiinnitti paksujen silmälasien takaa karsastavan
katseensa kirkkosalin seinällä olevaan suureen puiseen ristiin. Lapsen
suu muotoili minulle käsittämättömiä sanoja ja kasvoja kaunisti
haltioitunut hymy.
Polvistuin hänen vierelleen varoen, etten keskeyttäisi tuota
kohtaamista, juttelua, josta huokui sellainen luottamus ja läheisyys,
jota koetaan vain toisilleen syvästi läheisten tavatessa toisiaan.
Tuokion kuluttua pikkuinen käänsi katseensa minuun ja kummastui
kyyneleitäni. Halaus oli tiukka ja sydämellinen. Pojan kädet
kietoutuivat kaulaani, eikä ote hellittänyt. Sanoittakin ymmärsin,
että ontuvat jalat eivät jaksaneet enempää, vaan minä sain kantaa
pienen vieraamme näyttelyosastolta toiselle.
Kierroksen päätyttyä ja taksin vietyä pienet vieraamme istahdin
yksikseni tyhjenneessä kirkkosalissa. Katseeni kiersi eri
näyttelyosastoilla, eksoottisissa kankaissa, täytetyissä
villieläimissä ja erilaisissa aseissa, päätyen lopulta karuun puiseen
ristiin. Ristiin, jonka juurelle ontuvan askel oli kiirehtinyt.
Onkohan niin, että meidän on tultava jollakin tavalla ontuviksi,
tarvitseviksi, että lopulta ymmärrämme, kuinka turvallista on tulla
ristin luokse, Kristuksen hoitamaksi? Pienen kehitysvammaisen ontuvat
askeleet jaksoivat ristin juurelle asti ja se riitti. Pikkuinen tuntui
tietävän, että siitä eteenpäin uupunutta kannetaan. Ja niinhän se on.

Tapauksesta syntyi sittemmin seuraavanlainen laulu.

Alttarikaide ja risti.
Pikkuinen polvillaan
sanoja hapuillen etsii.
Taivaassa kuunnellaan.
Katselin näkyä kyyneltyen;
raskas on elämän kuorma.
Hän tuli kirkkoomme ontuen.
Polvistui ristin luona.

Alttarikaide ja risti.
Hymyn näin kasvoillaan,
lapsi kun silmänsä nosti;
katsoi kai Vapahtajaan.
Lähestyin viereensä polvistuen.
Sieluuni tavoitin tuota.
Sen, mitä löysi tuo pikkuinen,
ontuva ristin luota.
Siinä me ontuvat rinnakkain,
pappi ja vammainen poika.
Toisella kipu on sielussaan,
toisella ontuva jalka.

Alttarikaide ja risti.
Pikkuinen polvillaan.
Kipeän sieluni nostit,
katsomaan Vapahtajaan.

Heimo Enbuska