50 vuotta sitten pääsin uskonnollisuudesta sisälle pelastukseen

”Kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut maailman itsenä kanssa – eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan…”. ”Hän tuo pelastuksen sille, joka sitä huoaten ikävöi” (otteet 2. Korinttilaiskirjeen 5:19 ja Psalmit 12:9).

Olin uskonnollinen nuori mies. Uskonnollisuus on varmaan edelleenkin yleistä. Ainakin monet haluavat taivaaseen Jumalan luo, kun tuntevat olevansa katoavaisia.

Harrastimme kristillisyyttä vaimoni Orvokin kanssa laulamalla kirkkokuorossa, kävimme seuroissa, keräsin varoja nuorisotyöhön ja olimme mukana muutenkin hengellisessä toiminnassa. Mutta erikoista kyllä: emme uskoneet Jeesukseen henkilökohtaisena vapahtajana. Harrastimme hengellisyyttä niin kuin Korneliuksen kerrotaan tehneen Apostolien teoissa.

Mutta meillä oli sisäinen kaipaus, jonka Jumala näki. Hän puuttui asioiden kulkuun omalla tavallaan. Sydämen maaperää oli jo pehmittänyt lapsemme vakava sairastuminen.

Paikkakunnalla kaikkien tuntema rasakkaotteinen seppä Oiva Karmitsa oli tullut uskoon. Kaikki, jotka tunsivat hänet, huomasivat sen ison muutoksen, joka miehen elämässä oli tapahtunut. Oiva oli saanut halun kertoa pelastuskokemuksestaan. Hän tuli meille joskus iltaisin, luki hetken raamattua, kertoi uskostaan, suositteli Jeesusta ja kehotti ottamaan asioista selvää raamatusta. Sitten Oiva läksi eteenpäin ja jätti meidät mietteisiimme.

En ottanut Oivaa oikein suopeasti vastaan, kun en vielä tuntenut, mitä usko Jeesukseen todellisuudessa on. Luulin, että lapsena tehty kaste pelastaa sieluni. Oivan rohkaisemana aloimme kuitenkin tutkia raamattua. Lukemisemme alkoi saada meidät epäilevälle kannalle eräistä omaksumistamme käsityksistä. Ymmärsimme, että raamattu on ainut Jumalan ilmoitus ihmisen pelastusasiassa ja että ilman pelastusta olemme sielunvihollisen valtapiirissä. Meitä askarrutti raamatun kastekäytännön ja pelastavan lapsikasteen sakramentin ajatuksen ristiriita. Mietimme katekismuksen sanoin ”kuinka vesi voi vaikuttaa näin suuria asioita?”, se tuntui mystiikalta.

Toisekseen meitä mietitytti, millaiset ihmiset muodostivat seurakunnan Uudessa Testamentissa ja keistä seurakunta koostui nyt. Kun Oiva ei osannut meille kaikkea tyhjentävästi kertoa, hän lähetti meille Kyösti Roinisen. Oli päivä viisikymmentä vuotta sitten, 21.12.1956. Aikansa vieras kertoi meille ikuisen elämän salaisuuksia ja totuuksia. Silloin minä sanoin että ”näin sen täytyy olla!” Tuosta päivästä alkaen halusimme pitää uskon asioissa ainoana auktoriteettinamme Jumalan sanaa, raamattua.

Kyösti ei kuitenkaan jättänyt asiaa siihen, että hyvä, kun totuus selvisi, vaan hän esitti meille ratkaisevan kysymyksen: ”Tahdotteko nyt, tänä iltana antaa elämänne Jeesukselle?” Me tahdoimme. Ja Jeesuskin tahtoi pelastustamme. Kun ihmisen ja Jumalan pojan tahdot yhdistyivät, Jeesus synnytti meidät uudesti ylhäältä. Olimme tulleet Jeesukseen uskoviksi.

Tämän me ymmärsimme olevan ratkaisevan totuuden elämän tielle lähdössä. Tulimme toteamaan, että ellei ihminen uudestisynny, hän ei voi nähdä, eikä käsittää Jumalan valtakunnan todellisuutta.

Muutaman päivän perästä Kyösti soitti, että uudenvuodenpäivänä 1957 on kastetilaisuus uskoon tulleille Kuopion Helluntaiseurakunnan rukoushuoneella. ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu”, luimme raamatusta, ja niin lähdimme monen muun kastettavan kanssa kuorma-autollani tuohon juhlaan. Kylmää autokyytiä seurasi Jumalan rakkauden lämpö: Kun nousin kastealtaasta, koin miten minut kastettiin Pyhällä Hengellä. Tunsin, miten Jumala vakuutti minun olevan nyt oikealla tiellä. Tällä tiellä hän on minua kuljettanut nyt jo yli 50 vuotta.

Ahti Alanne