Minua on katsottu monin silmin
elämän eri vaiheissa.
Isän silmin, äidin silmin,
veljen ja siskon silmin.

Vielä itsekin arvioin,
ystävät ja työtoverit mittaavat:
Hyvää ja huonoa, rumaa ja kaunista.
Katseiden alla olen.

Isä, vasta nyt ymmärrän:
Tärkeimmät katseet luot Sinä ja
olet aina luonut
sekä pintaan että herkkään syvyyteen.

Isä, saanhan pysähtyä eteesi.
Myös minä olen Sinulle tuttu
jo idusta alkaen.
Isä, sinä katsot ja rakastat.

Tämä runo osui kohdalleni kesällä ja puhutteli minua hyvin paljon, niin kuin varmasti myös sen kirjoittajaa ja toivottavasti myös sinua lukija. Meitä ihmisiä usein tarkkaillaan, arvostellaan ja tutkitaan, mikä ei välttämättä aina tunnu niin kovin mukavalta. Ja sitten me vielä itse tutkimme, vaadimme ja arvostelemme itseämme.
Mutta, kun alamme katsella Jumalaa, tutustua Häneen rukoillen ja Sanaa lukien, saamme huomata, että ihmisten katseilla ei enää olekaan niin suurta merkitystä. Tärkeimmän katseen luokin Jumala ja sillä katseella onkin suurin merkitys. Hän ei arvostele, tuomitse, vaadi eikä naura epäonnistumisillemme, vaan Hänen katseessaan on täydellinen rakkaus. Kun Hän opettaa meitä, Hän tekee sen rakkaudella, ei vaatien ja käskien. Hän on täydellinen rakkaus. Me ihmiset emme vielä täällä maailman ajassa siihen ylety.

Satu Jääskeläinen