Tapasin vuonan 1959 heinäkuussa tosi ison miehen, kun olimme eräänä aamuna isoveljeni kanssa heinän ajossa. Olin itse yksitoistavuotias pojannaskali, ja minun tehtävänäni oli olla haravoimassa.

Heiniä haravoidessani huomasin, että maantiellä kulkivat naapurin tytöt ja pojat uimakouluun. Haikeana katselin, kun toiset juoksulla mennä pintelivät ja sanoin viimein veljelleni.

- Entä jos minäkin lähtisin uimakouluun?
- Elä tok sinä lähe sinne, kun oot jo noin hirveen iso mies.
Tietenkin se harmitti vähäsen aikaa, mutta se toteamus ”hirveen isosta miehestä” nosti pian pienen miehen mielialan kokonaan uusille ulottuvuuksille ja uimakouluun lähtö unohtui.

Paavali kertoo 1. Korinttolaiskirjeessä näin: ”Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja minä ajattelin kuin lapsi. Kun minä tulin mieheksi hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.” (1.Kor.13:11)

Kun olemme Jumalan armolahjana saaneet vastaanottaa pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa, tulla uskoon, syntyä uudesti ylhäältä Pyhästä Hengestä, niin Jumala odottaa meiltä myös kasvun alkamista. Uskon kasvun myötä meiltä alkavat vähitellen jäädä pois mielestämme ”uimakoulupäivät” ja alamme olla miehuullisesti työssä Jumalan viljapelloilla, kokoamassa ja sitomassa lyhteitä Hänen vilja-aittaansa.

Palaan muistoissani takaisin tuohon samaiseen heinäkuun päivän iltahetkeen. Tapasin nimittäin vielä tuona päivänä myös pienen poikavesselin.

Olimme lopettaneet työt, käyneet uimassa ja syöneet. Mielessäni kaikuivat vieläkin isoveljen sanat hirveen isosta miehestä.
Sitten isoveljeni alkoi laittautua pyhävaatteisiinsa. Seurantalolla oli nimittäin elokuvat.
- Osta lippu niin minäkin lähen, rohkaistuin minä sanomaan veljelleni.
- Elä sinä lähe, kun oot vielä kuitenkin niin pieni poika. Ole sinä täällä äitin kanssa, vastasi veljeni.
Lieneekö minulla vielä tuolloin ollut jotakin lapsenuskosta tallella, koskapa ymmärsin, että nyt on kyseessä aikuisten meno ja asia.

Tätä se lienee myös uskossa kasvamisemme ja vaeltamisemme; että osaamme terveesti kasvaa aikuisuuteen kuitenkin niin, että kasvaessamme kasvamme myös lapsenkaltaisuuteen. Sanoohan Raamattu, että ellemme me käänny ja tule lasten kaltaisiksi, emme me pääse taivasten valtakuntaan.

Kun nyt tarkastelen tuota päivää viidenkymmenen vuoden takaa, niin olihan siinä vähän nöyryytyksenkin makua, kun samana päivänä sait olla ”hirveen iso mies” ja kohta taas ”vielä pien poeka”.

Raamattu sanoo kuitenkin: ”Hyvä oli minulle, että minut nöyryytettiin, niin minä opin käskysi” (Ps.119:71).

meidän ei toki pidä ketään tietoisesti ja tahallaan nöyryyttää. Pois se meistä! Jumala voi kuitenkin viisaudessaan sallia elämässämme näinkin tapahtua sen vuoksi, että oppisimme Hänen pyhiä käskyjään kasvaessamme uskossamme aikuisuuteen ja lapsenkaltaisuuteen.
Kun tämän ymmärrämme me voimme iloita niistäkin asioista, jotka ovat aikanaan saattaneet jossakin elämämme vaiheessa tuntua raskailta ja vaikeilta.